Meillä on Sandra, 1v. jackrusselinterrieri, ADHD-tapaus myös kasvattajansa mielestä. Sandra on ollut kohtuullisen helppo koira tässä kotona ( lue: sisällä ), koskapa sillä on leikkikavereita, jotka pitävät sen ruodussa ja riehuttavat väsyksiin, se on pohjimmiltaan hyvin nöyrä koira ja alusta asti on asiat tehty lasten hyväksi ja "mikä kiellettyä, se aina kiellettyä" ja täällä maalla on ollut ( liiankin helppo ) päästää se vain ovesta ( sekä liikunta- että pissikakka- ) tarpeilleen. Tämä pellossa eläminen on sitten kostautunut sillä millä koirien kanssa niin helposti: koiran kiinnostus ihmistä kohtaan katoaa tyystin ulkona, eikä se kuule eikä näe käskyjä, joita se sisällä tottelee "niin helposti".
Päätin, että tähän tulee muutos, sillä minä en suostu edelleenkään käyttämään koiriani ulkona hihnassa niiden loppuelämää ja koska tiedän, että pienillä asioilla saan tehtyä hauskaa niin koiralle kuin itselleni. Lukuisia kertoja olen kertonut juuri russelien omistajille näitä koulutusvinkkejä ja saanut vastaukseksi vain: "ei toimi russelilla" tai "onko sulla russelia???" tai "pitääkö koiralla muka olla hauskaa?". Nyt jos koskaan voin todentaa tarkoitukseni ja kumota tuon ensimmäisen "ei toimi russelilla"-lauseen!
Ostin vyyhdin kevyttä puuvillanarua ( 35m, 3,90e ) ja kevyen lukon ( jotain samaa hintaluokkaa ) ja yhdistin ne saadakseni oikein pitkän hihnan. Kutsun hihnaa "näkymättömäksi naruksi" ja olen saanut hyviä tuloksia vastaavalla jo aiemmin mm. erään Siru-koiran kanssa.
Tänään ennen koirien iltaruokaa kokeilin sitten Sandran kanssa ja otin aseekseni Sandran mielestä oikein hyvää namia ( =ohuen ohutta broilerinfileleikkelettä ). Yhdistin koiran ja pitkän narun ja päästin koiran ulos. Sandra juoksi heti korvat lepattaen sinne niin kauas kuin naru antoi myöten. Kun kutsuin sitä, se vain nuuhki pää korkealla kaikenlaisia ihanaisia hajuja ja minä kamppailin itseäni vastaan että en tehnyt näkymättömästä narusta näkyvää ja temponut koiraa luokseni.
Menin istumaan rappusille ja odotin. Kohta Sandra jo viilettikin tulla luokseni, eipäs kun ohitseni, ja tutki tarkkaan kuistin kolot. Kun se kiinnitti huomiota minuun, tyrkkäsin sille pienen palan leikkelettä ja se kiinnostui.
Ensin leikittiin "saat sen mistä luovut"-leikkiä ( ja se, joka tuntee terminologian, ei hirtä minua, sillä vaikka tunnen toimintatavan, en ole ollenkaan varma niistä sanoista, joilla näitä asioita puhutaan oikeasti ). Annoin Sandran haistella ja nuoleskella ja raapia nyrkkiäni, jossa oli sitä herkkua ja salamana kun Sandra luopui - eli lopetti nuolemisen yms. ja perääntyi vähän - se sai makupalan. Tätä tehtiin vähän aikaa ja Sandra oli todella kiinnostunut minusta.
Nousin seisomaan ja Sandra seurasi minua hievahtamatta. Palkitsin sitä huomion kiinnittämisestä minuun, kun sanoin sen nimen. Vaikeinta tässä oli se, että Sandra ei meinannut kiinnittää huomiotaan muualle, vaan tapitti minua suoraan koko ajan palkkion toivossa. Onneksi Jori oli vieressä leikkimässä traktoreillaan ja se vei välillä Sandran huomiota.
Tehtiin muutaman minuutin sarjoja ja sitten pidettiin taukoa. Välillä piti pyytää esikoista antamaan lisää herkkua ikkunan raosta, ja sitten jatkoi harjoitukset "seuraamisella", joka ei todellakaan ollut mitään tokotyylin seuraamista, vaan ihan mukanatulemista maalaistyyliin. Hienosti meni.
Jori tahtoi auttaa ja pyysin sitä pitämään narusta Sandraa paikallaan, jotta pääsin vähän kauemmas. Kutsuin sitten ja Sandra juoksi kuin rasvattuna luokseni. Hienoa!! ( Kunnon namipalat ja yksilöllinen huomio tekee ihmeitä! )
"Koulutussessio" päätettiin vielä istumisen opetteluun. Täytyy myöntää, että aluksi vähän houkuttelin Sandraa istumaan namipalaa sen kuonon yläpuolella ja siitä taaksepäin esittelemällä. Pian Sandra kuitenkin alkoi tarjoamaan istumista, ja aloin liittää siihen istahtamishetkeen iloisen sanan "istu". Tämä jätettiin hautumaan ja mentiin sisälle, jonne Sandra seurasi minua "näkymättömän narun" laahatessa rentona perässä.
WAU! Ja toisaalta *pään paukutusta tiiliseinään* kun itse on niin idiootti, ettei tee näitä pikkuhiljaa jatkuvasti, vaan päästää ongelmia kehittymään ja itsensä inhoamaan sekä itseään että syyttä suotta koiraa, joka ei tuosta vaan tottele... Ei koira tottele "siksi kun minä sanon", vaan siksi, että se se saa siitä jotain maailman parasta - sitä jotain, mikä on sille palkitsevampaa kuin hajujen perässä juoksentelu, pupujen säikyttely tai hevosenlannan syönti.
Mutta russeliakin saa opetettua. Olen ihan varma siitä, että ihan jokaista russelia saa. Voin tulla koittamaan ja näyttämään "näkymättömän naruni" kanssa jos et usko. Vaatii vaan muutamia minuutteja päivässä, alussa enemmän ( ja sitä enemmän, mitä pitempään asioiden kanssa on päätään paukutellut seinään... ), erityisesti oman asennemuutoksen siihen, että opettamisen tulee olla koirastakin hauskaa - ja että koira ei tee mitään ilmaiseksi.
Mutta, tällainen keski-ikäinen maatilanemäntäkin näköjään oppii uutta, ihan joka päivä. Niin ja siksi ehtii tehdä kaikenlaista, kun rakastaa sitä, mitä tekee. Se auttaa paljon :) ( Ja lapset auttavat myös paljon, se on tunnustettava. Ne isommat ja tuo toiseksi nuorinkin jo haluaa auttaa aina ja kaikessa. )
Kuvia otan huomenna ja lisään tähän.
